Olen kirjoittanut neljä romaania, yhden näytelmän ja yhden tietokirjan, joista kerron alla. Parhaillani kirjoitan viidettä romaaniani. Herttakaksikko ilmestyy 3.3.2027.
Kirjat
Vain lintuja rakastanut
Vain lintuja rakastanut on kalastaja Pentti Linkolasta (1932–2020) kertova näytelmä, jonka olen kirjoittanut Matti Kuuselan kanssa.
Tutustuin Pentti Linkolaan nuorena luonnonsuojelijana vuonna 2000. Muutama vuosi myöhemmin päädyin Pentin pyynnöstä hänen perustamansa Luonnonperintösäätiön hallitukseen, ja teimme yhdessä paljon metsäretkiä. Kävin usein myös kylässä Pentin luona ja kyselin hänen elämästään. Joskus
ARVIOT
Vain lintuja rakastanut -näytelmää esitettiin Valkeakosken kaupunginteatterissa syyskaudella 2025.
Arvioita näytelmästä julkaisivat mm. Kulttuuritoimitus ja Tamperelainen.
Näytelmän esitysoikeuksia valvovat Suomen Näytelmäkirjailijat ja Käsikirjoittajat ja Näytelmäkulma.
KUSTANTAJA / WARELIA
ILMESTYMISVUOSI / 2025
mukanani oli Aamulehden toimittajan Matti Kuusela, joka kirjoitti Pentistä juttuja lehteen. Pentin siirryttyä ajasta ikuisuuteen Matti alkoi vähitellen pohtia, että Pentistä voisi kirjoittaa elämäkertanäytelmän. Hän pyysi työhön avuksi minua.
Matti esitteli näytelmäidean Pentin viimeisen kotipitäjän, Valkeakosken, kaupunginteatterin johtajalle Minna Kankaalle. Minna innostui, ja kirjoitimme näytelmän vuonna 2024.
KUSTANTAJA / GUMMERUS
ILMESTYMISVUOSI / 2020
Mirabilis
Mirabilis on teoksistani ”vanhin”. Aloin suunnitella tarinaa 15-vuotiaana, mutta teos ilmestyi vasta 44-vuotispäiväni jälkeen.
Lapsesta asti olen ajatusten tasolla mieluusti seikkaillut maailman ja ajan eri kolkissa. Mirabiliksen henkilöiden ja juonenkäänteiden mukana pääsin aavoille merille, oudoille saarille ja Venäjän syrjäisiin kolkkiin – ja menneisyyteen, sillä tarina alkaa vuodesta 1865 ja päätyy 1930-luvulle.
Mirabiliksen päähenkilöt ovat taitovoimistelija Ella Juurela ja tiedemies Leonhard Stejneger. Stejneger on romaanieni päähenkilöistä ensimmäinen, joka on ollut olemassa myös todellisuudessa. Keskeisiä hahmoja teoksessa ovat myös pohjanmerikarhu, amba eli amurintiikeri ja isomerimetso.
Mirabiliksen latinankielinen nimi tarkoittaa ihmeellistä. Tarinan ytimessä risteävät vastakohdat: depressio ja elämänusko, sukupuutto ja täpärä pelastuminen, ylemmyydentunto suhteessa muihin ja ihmetys luonnon kasvojen edessä.
Vain tähän asti, ja tämä tieto on varma, ulottuu maailma.
– Mirabiliksen ”loitsu”, lainattu Tacituksen teoksesta Germania.
Maailma ei kaipaa vain selityksiä vaan myös jotain ihmeellistä.
– Leonhard Mirabiliksessa, vastalause Tacitukselle.
KUSTANTAJA / GUMMERUS
ILMESTYMISVUOSI / 2020
Margarita
Olen omistanut Margaritan maan ja veden hiljaisille – niille, jotka yhteiskunnassa ja ekokriisissä ovat vaarassa jäädä jalkoihin. Koen Finlandia-palkinnon osoittavan, että maailmassa on yhä tilaa monimuotoisuudelle eli ihmisluonteiden ja luonnon kirjolle.
– Anni Kytömäki Finlandia-palkinnon kiitospuheessa 25.11.2020
Margarita voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2020. Valitsijana toimi kapellimestari Hannu Lintu. ”Kirjan kieli viettelee mukaansa ja sen kerronta kannattelee lukijaansa värikkään jatkumonsa aalloilla”, Lintu perusteli valintaansa. ”Osoitat, että kaikki taistelut – niin sota kuin jälleenrakennuskin – aiheuttavat omat uhrinsa. Me lukijat tiedämme, että nuo ponnistelut paremman tulevaisuuden hyväksi jatkuvat edelleen. Päähenkilösi Sennin poikkeuksellinen luonne, urheus, inhimillisyyden ja itsekkyyden yhdistelmä, sekä hänen luonnon ja ihmisten aktivoima mielikuvituksensa saavat lukijan pitämään häntä ystävänään.”
Margarita sijoittuu 1940–50-luvun Suomeen, sota-aikaan ja jälleenrakennuksen vuosiin.
Tuolloin metsiin ja ihmisiin kohdistettiin vaatimuksia, joilla tavoiteltiin hyvää, mutta jotka inhimillisestä ja ekologisesta näkökulmasta ylittivät kohtuuden rajat. Margarita kertoo siitä, millaisen hinnan ihmisyksilöt ja luonto joutuivat maksamaan valtion menestystarinasta.
Margaritan päähenkilö Senni asuu Kankariston kauppalassa ja työskentelee kylpylässä hierojana, kuten hänen isänsäkin aikoinaan. Kertojanäänen saavat myös kaksi muuta ihmistä: Mikko, sotamies joka pysyy asemapaikallaan, vaikka pelkää viimeisen taistelun lähestyvän, ja Antti, metsänhoitaja joka päättää, mikä alue hakataan ja mikä säästetään. Oman äänensä Margaritassa saa myös jokihelmisimpukka eli raakku.
Ajattelen, että minun ja Margaritan lisäksi vuoden 2020 Finlandia-palkinto on myönnetty myös simpukoille, linnuille, sammalille, kääville ja suopursuille, metsän suurelle kansalle, luonnon monimuotoisuudelle, joka on ihmiskunnan suojakuori arvaamatonta tulevaisuutta vastaan.
– Anni Kytömäki
FINLANDIA-PALKINNOSTA
Kapellimestari Hannu Linnun kirje Finlandia-palkitulle
Anni Kytömäen kiitospuhe Finlandia-palkintojen jakotilaisuudessa 25.11.2020
KIRJAILIJAHAASTATTELUJA
KUSTANTAJA / GUMMERUS
ILMESTYMISVUOSI / 2017
Kivitasku
Vuonna 2011, kun kirjoitin esikoisromaaniani Kultarintaa, kävin hyvää aavistamatta Ristiinassa Astuvansalmen kalliomaalauksilla. Retkestä tuli tärkeä kimmoke toisen romaanini, Kivitaskun, synnylle.
Vuonna 2011, kun kirjoitin esikoisromaaniani Kultarintaa, kävin hyvää aavistamatta Ristiinassa Astuvansalmen kalliomaalauksilla. Retkestä tuli tärkeä kimmoke toisen romaanini, Kivitaskun, synnylle.
Kivitaskun päähenkilöt ovat Sergei, Helena ja Veka: 1800-luvun vallankumouksellinen, 1900-luvun nuori nainen, joka haaveilee tutkimusmatkoista, ja 2000-luvun ihminen, jolla on paljon mahdollisuuksia mutta vähän vaihtoehtoja.
He kaikki tavoittelevat mielen ja ruumiin vapautta. Menneisyyttä tutkiessani huomaan usein, että eri aikakausien ihmiskohtalot risteävät ja kadonneiksi kuvitellut asiat elävätkin omassa ajassamme.
Kivitaskussa olen halunnut tutkia nimenomaan menneisyyden ja nykyhetken tiuhaa yhteyttä: raottaa ohutta verhoa vuosisatojen välissä.
Kivitasku on romaaneistani minulle kenties läheisin. Silloinkin kun elämä on iloista ja kepeää, sen sisimmässä loimottavat rakkaus, menneisyyden arvoitukset, tiedon ja vapauden jano, sinnikkyys – ja kalliot, jotka meitä kantavat. Näistä aineksista Kivitasku syntyi.
KIVITASKUN TAUSTAA
Pääsiäissaarelta Pietariin – Kivitaskun synty
Kirjoitettu elokuussa 2017 Hämeenlinnan Kaupunkiuutiset-lehteä varten.
Kun esikoisromaanini Kultarinta julkaistiin vuonna 2014, pelkäsin että olin tehnyt virheen, josta monesti olin kuullut: ladannut ensimmäiseen romaaniin kaikki itseäni kiinnostaneet aiheet ja elämänvartiset oivallukset. Keksisinkö enää mitään uutta?
Kun kirjoitin toista romaaniani Kivitaskua, uskoin teoksen olevan henkilöhistoriani kannalta hyvinkin ”akuutti”. Siinä missä Kultarinta luotasi lapsuuteni ja nuoruuteni ajatusmaailmaa, Kivitasku kertoo asioista, jotka ovat koskettaneet minua viime vuosina.
Kivitasku ilmestyi kesällä 2017. Viikkojen mittaan olen helpottuneena huomannut, että esikoisromaani ei syönytkään koko menneisyyttäni. Vastatessani kysymyksiin, mistä olen keksinyt Kivitaskuun sen ja sen juonenkäänteen, olen löytänyt yhteyksiä kaukaisiinkin muistoihin.
Kivitasku sai alkusäikeen vuonna 1985, kun äiti luki minulle Marjatta Kurenniemen satua Karolus ja kivet. Sadussa kivet näyttävät samalta kuin reaalimaailmassa, mutta vähitellen käy ilmi, että niillä on oma tahto ja kyky liikkua.
Kivitaskun juuria on myös 1990-luvulla, kun luin Pääsiäissaarten arvoituksellisista kivipatsaista ja kiinnostuin äänettömistä järkäleistä entistä enemmän. 2000-luvulla minua kiehtoivat erilaiset katoamiset ja pakomatkat, ja niin ne kiehtovat Kivitaskunkin päähenkilöitä.
Tärkeimmät juonteet Kivitaskuun sain kuitenkin Astuvansalmen kalliomaalauksilta kesällä 2011 ja Pietarista keväällä 2012.
Kalliomaalaukset ovat tuhansia vuosia vanhoja. Niitä on tehty vesistöjen rantajyrkänteille, maisemiin, jotka herättävät kunnioitusta myös nykyihmisissä. Astuvansalmen kalliolla minusta tuntui, että ymmärsin hetken esivanhempien mielenliikkeitä. Siinä missä paikka hätkähdytti minua, hätkähdytti se varmasti myös heitä. Vaikka kulttuuri kerrostaa aivoihimme moderneja sedimenttejä, pohjimmiltaan ihminen pysyy samana.
Retken jälkeen päätin, että haluan kirjoittaa kirjan, jossa menneiden ja nykyisten sukupolvien kohtalot limittyvät toisiinsa – siten, että lukija oivaltaa yhteydet, mutta päähenkilöt jäävät arvailujen varaan. Niinhän käy meillekin, kun tutkimme menneisyyttä. Lähteiden loppuessa mielikuvitus ottaa vallan.
Seuraava retkeni suuntautui Pietariin. Kävin Iisakinkirkossa, jota rakennettiin 1800-luvulla 40 vuoden ajan. Kirkkosalissa oli vitriini, jossa oli esillä kirkon puinen pienoismalli. Opas kertoi, että katedraalin rakennustyömaalla uurastaneelle maaorjalle oli aikoinaan luvattu, että jos hän valmistaa Iisakinkirkosta mahdollisimman tarkan pienoismallin, hän pääsee vapaaksi.
Maaorja ryhtyi työhön. Yksitoista vuotta myöhemmin pienoismalli oli valmis, ja hän sai lähteä omille teilleen.
Pietarin meluisilla kaduilla tallustaessani päätin, että sellaisesta sinnikkyydestä haluan kertoa: sinnikkyydestä, joka ylittää ajan rajat, johtotähdestä, joka kimmeltää läpi vuosien. Ihmisistä, joissa ajoittain häivähtää kivien kestävyys.
Luontopäiväkirja
”Aamun valo vahvistui nevan mättäillä. Siellä täällä rahkasammalella lepäsi vielä viimevuotinen karpalo raukeana kuin divaanilla.”
Alun perin Metsäkustannuksen tilaustyönä kirjoittamassani Luontopäiväkirjassa seurataan luonnon tapahtumia halki vuodenkierron Katin, fiktiivisen minäkertojan, kautta. Kirjassa on tilaa myös lukijan omille retkimuistoille ja havainnoille. Ensimmäisen painoksen kuvitus on Pirkko Juvosen postikorttitaidetta, toisen painoksen kuvituksen teki Mari Tuominen.
Kirjaa ei ole enää saatavilla kaupoista, mutta esimerkiksi joistain Pirkanmaan kirjastoista piki.fi sen löytää.
KUSTANTAJA / METSÄKESKUS
JA TAPIO (2. PAINOS)
ILMESTYMISVUOSI / 2016
JA 2022 (2. PAINOS)
Historiallinen romaani 1900–1930-luvun Suomesta. Päähenkilöt ovat aikansa ”outoja lintuja”: luonnontutkija Erik, työväenaktivisti Lidia, metsänkulkija Malla sekä aseistakieltäytyjä Joel Huotarinen.
Kultarinnassa eletään läpi Suomen lähihistorian yleisesti tunnettujen vaiheiden – fennomanian, ensimmäisen maailmansodan, itsenäistymisen, sisällissodan, kieltolain, lapuanliikkeen. Tärkein kysymys kuitenkin on, miten yhteiskunnallisten myllerrysten keskellä selviää ihminen, joka punoutuu vahvemmin muuhun eliökuntaan kuin ihmisyhteisöön.
Kultarinta kertoo sodasta ja rakkaudesta, syvästä metsästä ja niistä harvoista, jotka näkevät, mitä nousevan teollisuuden ja kaupungistumisen myötä ollaan menettämässä. Ihmisten lisäksi teoksessa seurataan karhun elämäntaivalta.
Kultarinta
KUSTANTAJA / GUMMERUS
ILMESTYMISVUOSI / 2014
Karhu on kirjassa läsnä sekä konkreettisena metsäneläimenä että myyttisenä olentona, metsän symbolina. Karhun ja sen pennun tarina kietoutuu romaanin ihmiskohtaloihin.
Pohjoisten kansojen ikivanhan uskomuksen mukaan ihmiset ja karhut ovat läheistä sukua toisilleen. Karhuun liittyvän kansanperinteen kautta Kultarinnan juoni alkoi mielessäni muotoutuakin. Ryhdyin kirjoittamaan romaania vuonna 2005, ja kahdeksan vuoden työn jälkeen teos oli valmis.
ARVIO
MITEN KULTARINTA SYNTYI
Pään sisältä parrasvaloihin – Kultarinnan taival teatteriin
Tekstin tiivistelmä julkaistiin Kokkolan kaupunginteatterin Kultarinta-näytelmän ohjelmalehtisessä v. 2016.
Koetan jäljittää hetkeä, jolloin Kultarinta sai alkunsa. Siitä on kauan. Jotkut tarinat syntyvät tuokiossa, toiset vaativat vuosia, jopa vuosikymmeniä.
20-vuotiaana tutustuin mieheen, jota en ollut koskaan tavannut enkä koskaan tapaisi. Hän oli syntynyt eteläsuomalaisen kartanon perilliseksi 1800-luvun lopussa. En pitänyt hänestä. Hän oli epävarma, pyrki liikaa miellyttämään muita ja petti sen, mitä rakasti eniten. En lopulta kirjoittanut hänestä muutamaa sivua enempää. En edes muista, mitä tarkoitusta varten hänet loin – millainen hänen tarinastaan piti tulla.
Kului muutama vuosi. Ideoin monenlaisia kertomuksia, mutta keväällä 2005 alkoivat tarinansäikeet punoutua pääni sisällä voimakkaammin kuin koskaan. Kultarinta teki tuloaan. Langat olivat vielä sekaisin, mutta vyyhtien keskellä seistä jökötti jo pieni tyttö, Malla. Hän oli sinnikäs, pelottavan sinnikäs, ja kummallisen tuttu. Vieläkään minusta ei tunnu siltä, että keksin hänet. Hän ilmestyi. Alusta asti tiesin, mihin hän pystyisi ja millaisia hänen vastuksensa olisivat, mitä hänelle tapahtuisi.
Tarinan alussa Malla oli kuitenkin kovin nuori. Tarvitsin hänelle huoltajan. Silloin kurkisti aivojen hämäristä jo unohtamani kartanonpoika. Hänestä oli tullut mies, joka oli yhä epävarma mutta hädän hetkellä rohkeampi kuin kukaan. Hän vajosi helposti murheeseen mutta tavoitti hetkittäin myös poikkeuksellisen onnen. Arvelin, että joidenkin mielestä mies olisi yhtä kaikki saamaton pelkuri, mutta minä olin oppinut ymmärtämään häntä.
Hänestä tuli Erik, Mallan isä, ja miellyin häneen sivu sivulta enemmän.
Sijoitin Kultarinnan 1900-luvun alkuvuosikymmeniin, ajanjaksoon, joka minua oli kiinnostanut jo kauan. Fennomania, maailmansota, sisällissota, itsenäistyminen ja Lapuan liike muodostaisivat juonen kehyksen. Sen sisäpuolella paneutuisin historian katvealueisiin, erityisesti luonnonsuojelun ja rauhanaatteen varhaisvaiheisiin Suomessa.
Kultarinta sai päähenkilöt, jotka ovat aikansa ”outoja lintuja”: luonnontutkija Erik Stenfors, työväenaktivisti Lidia, metsänkulkija Malla, aseistakieltäytyjä Joel Huotarinen. Heidän kauttaan etsin vastausta kysymykseen, joka on edelleen ajankohtainen: miten yhteiskunnan mullistusten (menneiden tai nykyisten) keskellä tasapainoilee ihminen, joka tahtoisi elää rauhassa, vailla väkivaltaa? Kultarinta kertoo toisinajattelijoista, heidän äänekkäistä ja hiljaisista selviytymiskeinoistaan – ja metsän avarasta sylistä, josta olemme lähtöisin.
Biologian lisäksi minua kiehtoo kansanperinne. Kun suunnittelin romaanin tapahtumia, yhtenä johtotähtenä oli pohjoisten kansojen ikivanha karhumytologia. Kirjassa seurataan paitsi ihmisten, myös karhun elämäntaivalta. Karhu on läsnä sekä konkreettisena villieläimenä että myyttisenä olentona, metsän symbolina.
Kirjoitin Kultarintaa seitsemän vuotta. Kirjan julkaisemisen jälkeen olen saanut ilahtua lukuisia kertoja. Hyvin erilaiset ihmiset ovat kertoneet samaistuneensa päähenkilöideni mielenliikkeisiin ja elämään. Hyvin erilaiset ihmiset ovat kertoneet, miten paljon metsät heille merkitsevät.
Ohjaaja Hanna Ojala otti minuun yhteyttä ensimmäisen kerran toukokuussa 2015. Syyskuussa sain tiedon, että hänen suunnitelmansa oli toteutumassa: Kultarinta nousisi lavalle Kokkolan kaupunginteatterissa. Ensi-ilta olisi jo puolen vuoden kuluttua, joten tapasimme pian ja ruodimme tarinaa.
Kirjassa on 644 sivua ja juoneen vaikuttavia henkilöitä liki 50. Kaikki sivupolut, tunnelmat ja henkilöt eivät mahtuisi näytelmään. Mietimme, mitä voisi karsia pois ja keitä henkilöhahmoja olisi mahdollista yhdistää. Ideoinnin jälkeen Hanna ryhtyi kirjoittamaan käsikirjoitusta. Minä pähkäilin ja kuulostelin tuntemuksiani. Pelottiko minua päästää Kultarinta pyörteisiin? Millainen siitä tulisi?
En ole laajasti perehtynyt näyttämötaiteeseen, mutta ymmärrän, että näytelmä kertoo oman tarinansa, kirja omansa. Kokkolan Kultarinta-näytelmä on uutettu romaanistani, mutta samalla kyseessä on uusi ja itsenäinen teos.
Satojen sivujen mittaisessa romaanissa tapahtumia ja motiiveja sekä henkilöiden mielenliikkeitä ja luonteenpiirteitä voi kätkeä riviväleihin, joista lukija niitä vähitellen löytää. Muutaman tunnin pituisessa esityksessä periaatteet ovat väistämättä hieman erilaiset. Kultarinta-näytelmässä esimerkiksi poliittiset jännitteet nousevat esiin selkeämmin kuin romaanissa, jossa tietoisesti korostin ajatonta historiaa, kuten ihmisen ja luonnon suhdetta. Näytelmässä henkilöt ajattelevat ja toimivat välillä kärjekkäämmin kuin kirjassa, jossa heidän luonteensa ulottuvuuksilla on enemmän aikaa tulla ilmi.
Erilaisia muutoksia on siis tehty, mutta näytelmän käsikirjoituksen suuri linja noudattelee kirjan tapahtumia, Hannan käsialalla kirjoitettuna.
Kymmenen vuotta olen kantanut sydämessäni Erikiä, Mallaa, Lidiaa, Joelia ja muita – ihmisiä, joita ei ole, vaikka usein miellän heidät tuttavikseni. Kirjailijan näkökulmasta Kultarinta-näytelmän suurin ihme onkin se, että näen henkilöhahmoni ensimmäistä kertaa kasvoista kasvoihin. He ovat erinäköisiä kuin ajattelin, mutta silti tunnistin heidät heti.
Esikoisromaanini julkaisemisesta on kulunut kaksi vuotta. Näytelmän valmistumista seuratessani olen vähitellen katkonut köysiä itseni ja kirjoittamani kertomuksen välillä. Olen osani tehnyt, lentäköön Kultarinta nyt vapain siivin. Kun istun teatterin katsomoon, istun sinne kuin kuka tahansa: nähdäkseni tarinan syntyvän, astuakseni uuteen maailmaan.
Anni Kytömäki
3.2.2016